Tarkka-ampuja.

Cat Stevens – Wild World

Toisin sanoen kertakaikkisen loistokkaita päiviä tässä viikossa. Rakkautta ja rakastakaa, niin minäkin!

Elämää, ihmiset.

Tänään olo on hyvä, vaikka vähän haikea. Eilen oli näytelmän ensi-ilta. Ei enää harjoituksia, intensiivisiä treenejä. Ja mikä surullisinta: ei enää ihanaa loistavaa rakasta ohjaajaamme. Näiden kuukausien aikana ohjaajasta tuli osa suurta perhettämme, mutta tänään heitimme hyvästit. Ehkä hän vielä joskus tulee meitä katsomaan ja ehkä otamme hänet ohjaamaan joskus tulevaisuudessakin, niin hyvä olo jäi. Ja suurensuuri kaipaus. Joskus elämä heittää tiellemme sellaisia ihmisiä, joihin emme koskaan uskoneet tutustuvamme. Niin on käynyt minulle jo monesti, sitä pitää vain osata arvostaa. Jokaisella ihmisellä on tarkoituksensä elämässämme.

Kylläpä on olo kumman syvällinen. Näin iltalenkin jälkeen se on ehkä sallittua, ja seuraavana onkin vuorossa erakoitua sänkyyn peiton alle lukemaan hyvää kirjaa. Odotan reissuani laavulle ja olen siitä aika innoissani, täydellisestä omasta rauhasta keskellä metsää ilman stressiä yhtään mistään. Sitä odotan.

Nyt vähän tätä ja pitsaa! Ja paljon rakkautta, ofc.

On se vähän surullista; sä oot örkki, mä oon haltia

Olen selvästi sosiaalisen median alistettu ja väärinkohdeltu orja, kun ensimmäinen asia mitä aamulla pitää tehdä, on ottaa muutama selfie. Ihan vain siksi, koska voin ja minulla on vapaa tahto, vaikka olenkin koukuttunut jakamaan elämäntarinaani teille, rakkaat ihmiset, täysin ilman mitään syytä tai varsinaista tarinaa. Sen sijaan voitte ihastella pärstääni ja sen muuttuvuutta kuvasta toiseen.

Joka tapauksessa: kirjoitukset ovat tältä keväältä ohi! Suuri stressini on haihtunut ja kadonnut, joten ehkä tämä elämä taas tästä lähtee rullaamaan. Tänään on vuorossa näytelmän ensi-ilta ja ensi viikolla sitten erakoidun laavulle pariksi päiväksi makuupussin ja järjettömän vaatekerraston kanssa kalastamaan, kirjoittamaan ja kökkimään nuotion ääressä. Todennäköisesti myös nukun pirusti, mutta toveri lupasi tulla tervehtimään jossakin vaiheessa, joten olen aika lailla innoissani tästä suunnitelmasta. Olen metsäläinen.

Täytyy vain muistaa ladata kamera.

Kikatusta.

Pitkästä aikaa päätin sitten vihdoin kirjoitella taas tännekin. Eilen illalla/yöllä iski jokin hyvin merkillinen buumi sulloa tekstiä ja kuvia kaikkialle ja jokaiseen maailmankolkkaan, joten todennäköisesti tännekin on tiedossa oikein kaunis kuvakollaasi minun aamusta pöhöttyneestä pärstästäni, josta saatte sitten nauttia mielin määrin.

Summa summarum: olotila varsin bueno! Vaikka eilen kuulin eräästä äärettömän epämieluisasta ihmisestä pitkästä aikaa, se ei haitannut. Parasta on juurikin se, että kyseinen ihminen ei voisi minun elämääni järkyttää enää millään tavalla ja toisaalta se hymyilyttää. Itselläni menee niin paljon paremmin, kun ihminen ei enää ole elämässäni, vaikka aika kultaakin muistot. Toisin sanoen minulla menee ainakin tuhat kertaa paremmin nyt.

Joka tapauksessa rakkaus (hihi) on suuri mysteeri. Tässä vähän sitä rakkautta elämäänsä kaipaisi, vaikka tokihan minulla on ihania ihmisiä ympärilläni ja rakas teatteriperheeni. Olisi se vain silti joskus ihan mukavaa päästä nukahtamaan jonkun kainaloon ja herätä siitä myös... Ja pyh, yliarvostettua sellainen, olenhan sentään voimakas, itsenäinen ja aikuinen nainen! Kuulkaa vakuuttavuuteni. Minä en.

Ihan tosissani rakastan hiuksiani niin paljon, ettei tässä edes mitään miestä/naista tarvita!
... unohtakaa äskeinen.

Syvässä pohdinnassa myös aloittaa tänne blogin puolelle kuvahaaste 30 päivän ajalta, mutta saa nyt nähdä mahdanko saada aikaiseksi. Olen huono aloittamaan, vielä huonompi viemään loppuun.