Minulla ei ole suunnitelmaa. En tiedä miten aloitan, mutta uskon että tämäkin blogi asettuu raiteilleen ajan myötä, kuten kaikki muukin. Niin elämällä on tapana toimia ja tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on raiteillaan. Kuulokkeista raikuu Leevi and the leavings ja kasvoillani on typerä kestohymy, kuulen kaikki laulut aivan väärällä äänellä laulettuna. Olen kuunnellut
hänen ääntään aivan liian keskittyneesti, muistan
hänen kasvonsa aivan liian tarkkaan. Tarkoitukseni ei ollut aloittaa kirjoittamalla rakkaudesta, mutta ehkä se on juuri hyvä. Eikö kaikki ala aina rakkaudesta?
Elämä alkaa rakkaudesta. Suru ja murhe alkaa rakkaudesta. Ei tunteen aina tarvitse kohdistua ihmiseen, minun kohdallani se harvoin kohdistuu ihmisiin. Usein rakastan vain kauniita asioita, paikkoja. Kuvia, sanoja, kasvoja. Olen ymmärtänyt, että ihmiseen on vaikea rakastua, ihmistä harvoin tuntee tarpeeksi hyvin jotta voisi rakastua. Neljässä vuodessa kuvittelin tutustuneeni ihmiseen tarpeeksi, mutta olin väärässä. Elin neljä vuotta valheessa, mutta nyt minulla on
hänet. Ihminen, jota voin sanoa rakastaneeni kauan. Mitä hittoa päässäni liikkuu..?
Tuhat kertaa aiemminkin olen aloittanut blogin, taistellut sen kanssa. Tällä kertaa en aio taistella, aion antaa tekstin tulla kun se on tullakseen, en pakota, en revi itsestäni väkivalloin ulos ajatuksia joita mielessäni ei välttämättä ole. Täällä olen oma itseni, kaikessa sekavuudessaan.
Todennäköisesti tulen lisäilemään teksteihin myös jonkin verran kuvia, ehkä paljonkin. Kun joskus löydän kamerani laturin jostakin mystisestä nurkasta. Siihen asti keskityn tutkimaan mieleni maailmaa parhaani mukaan.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Seuraavaan tekstiin upotan paremman infopaketin siitä kuka leikkii kuningasta ruudun tällä puolella.
